Kesä tuli, kesä meni ja tytöt on kaunistuneet sillä aikaa. Mustan jään ja farmarihousu-kalsari-linjalla tapahtuvan läpivedon pelossa tapahtuu siirtyminen sisätiloihin blogamaan. Älyttömän kuuman kesän ohella hyvä syy pysytellä koneelta pois oli hitaammat linjat päivitellä yhtään mitään. En pitänyt majaani edes missään kaskimailla, vaan keskellä ruuhka-Suomea. Tuli kuitenkin todistettua, että langaton laajakaista on enemmänkin kapeakaista - varsinkin jos ei pysyttele täysin kolmegee-maston välittömässä läheisyydessä. Yhteydet oli niin hitaat, että jopa Saulilla ja Paulilla, noilla Elisan Laurel and Hardy -hahmoilla olisi feissit palmissa.

Kotiutuminen vienee oman aikansa ja takki on tässä vaiheessa vielä tyhjä. Pitää siis turvautua popmusiikintuottajien vanhaan kaavaan ja kierrättää materiaalia. Tyrkkäänkin välittömästi uuden Spotify-musiikkikompilaation ilmoille, vaikka entinen on tuskin ehtinyt vielä koiranputkia kasvaa. Kesällä puri jonkinlainen fiftari-kärpänen ja vaatteetkin piti hommata sen mukaan. Asiassa auttoi mahtava Garageland Helsingin Viiskulman tietämillä. Loistava palvelu ja ihan kelvot hinnat. Tykästyin etenkin paitamalliin Rio, jossa oli  pirun hienot leikkaukset. Simiaanisia geenejä omaava nyt näyttää puusta tulleelta smokissakin, mutta voihan sitä aina yrittää. Tuli myös jälleen käytyä Forssan Pick-Nickissä ihastelemassa Amörikän raitin kalustoa. Tapahtuma nosti taas poikamaisen hot rod -kuumeen tappiin ja sadepäivinä pelatun Mafia II -pelin 50-luvun alkuun sijoittuvat tapahtumat eivät juurikaan sitä laskenut. Nuha lähtee nus…nukkumalla ja autokuume ostamalla, mutta ennen sitä pitäisi riemastua lauantaiehtoona kansallispelin tositteen kanssa.

Mutta nyt sitä musiikkia ja taskunukkaa keränneet kolikot jukeboksiin. Itsestäänselvä aloitus on joskus itsestään selvää ja klassikkojen klassikolla on paha ajaa lepikköön. Pinttyneet huhut tietää kertoa, että Duane Eddyn Rebel Rouser äänitettiin Phoenixissa studiossa, jossa kappaleen tunnusomainen twang-kitarakaiku saatiin aikaan julmetun kokoiseen vesitankkiin sijoitetun kajarin ja mikrofonin avulla. Soitanta ajettiin toisin sanoen putken läpi. Twadadadang!

1. Duane Eddy – Rebel Rouser
2. The Coasters – Framed
3. Eddie Cochran – Nervous Breakdown
4. The Wailers – Dirty Robber
5. Bo Diddley – Who Do You Love?
6. Tarheel Slim – Number Nine Train
7. Johnny Otis Show – Willie and the Hand Jive
8. Dave Baby Courtez – Soulville Express
9. Big Mama Thornton – Hound Dog
10. The Flamingos – I Only Have Eyes For You
11. Wolfman Jack – Fan Club
12. Eddie Cochrane – Summertime Blues
13. Gene Vincent and Ronnie Dawson – Hey Mama (Say Mama)
14. Eddie McCall and the Three Shades – This Feeling Is Killing Me
15. LaVern Baker – Voodoo Voodoo
16. Little Willie John – I’m Stickin’ With You Baby
17. Ray Pate and the Rhythm Rockets – My Love Is Gone
18. The Diamonds – The Stroll
19. The Viscounts – Harlem Nocturne
20. Elmore James – Something Inside of Me

Eikä siinä vielä kaikki. Kulttistatusta nauttivalla Southern Culture on the Skidsiltä on tullut ulos uusi levy The Kudzu Ranch. Levyltä ensikuuntelemalla bongahti eteen mukavasti runnova aloitusraita Bone Dry Dirt ja lähes fonziemaisen viileä Montegue’s Mystery Theme. Hienointa kamaa oli kuitenkin surf-fiilistelyksi sovitettu Nirvana-cover Come as You Are / Lucifer Sam. Kyllä kelpaa, hei!

Perinnejamit: Soul-siskon sunnuntai

1. Dunn Pearson Jr. – Groove on Down
2. Phillip Wright – Keep Her Happy
3. Arthur Conley – Funky Street
4. Jimmy Cliff – Let’s Dance
5. Kashmere Stage Band – Super Strut Pt. 1 (Kenny Dope Remix)
6. Baby Huey & The Baby Sitters – Hard Times
7. Joe Bataan – Cowboys to Girls
8. The Beginning Of The End – When She Made Me Promise
9. Brian Auger – Tramp
10. Charles Buddy Smith – When You Lose the One You Love
11. Marlena Shaw – California Soul
12. Mike James Kirkland – Together
13. Dee Edwards – Why Can’t There Be Love
14. Diana Ross – Love Hangover
15. Ann Peebles – Livin’ in Lovin’ Out
16. Marlena Shaw – I’m Back for More
17. The Supremes – Reflections
18. Doris Troy – Time
19. Chuck Wright – The Palm of Your Hand
20. The Undisputed Truth – Smiling Faces Sometimes
21. The Dramatics – Whatcha See Is Whatcha Get
22. Curtis Mayfield – Right on for the Darkness

Trumpettilahkeet lepattamaan tästä (Spotifyn soittolista)

Kello käy tätä kirjoittaessa kuutamon kahta, lauantai on rykäissyt viimeiset korinat ja teknisesti ottaen sunnuntai painaa päälle. Allekirjoittaneella kyseinen viikonpäivä menee yleensä leppoisan musiikin parissa. Kokosin soulfood-lautaseksi hiljattain bongaamiani kappaleita ja muutaman tutun heitin koristeeksi niihin kohtiin, joista taikina paistaa läpi. Tarkoitus olisi ottaa pahaksi tavaksi aina aika-ajoin Perinnejamit-nimikkeen alla tarjoilla maistiaisia siitä, mitä kulloinkin sattuu olemaan kuuntelussa.

Listassa on tavaraa oikeinkin juurevasta soulista aina discon kultakauden yksilöihin. Väliin on ujutettu myös salakavalasti funkin rytmejä ja ovien karmeihin jumittuvia hiuslaitteita. Kaikkia biisejä ei ole edes remasteroitu eli sellaista mukavan rouheaa neularahinaakin ja monoääntä tuuttaa pihalle. Mutta hei, nautitaan!

Nämä taideteokset paljastuvat niin Nuorgamissa poron takaa kuin Hangossa paahtavalta hiekalta kotiin lähtiessä. Teokset ovat normaalia kulumista lukuun ottamatta vieläpä täysin identtisiä. Itse asiassa näihin taideteoksiin voi törmätä taas tuhansien ja tuhansien Suomen pientareiden ja korpishikaanien syleilyssä. Nämä teokset, liikennemerkit, ovat meille itsestään selviä ja niiden päätarkoituksena on tietysti se, että emme pelaa toistemme koslilla flipperiä. Liikennemerkit ovat kuitenkin myös hienoa grafiikkaa. Kiinnostuin erityisesti suomalaisten merkkien suunnittelijoista nähtyäni Youtubessa Top Gearin pätkän, jossa James May haastattelee Margaret Calvertia - naista joka avusti Jock Kinneiria heidän suunnitellessaan 1950-luvun lopulla Ison-Britannian liikennemerkit uusiksi.

Harmikseni kuitenkin huomasin, että Suomessa näitä suunnittelijoita ei ole nostettu sen kummemmin esiin. Jokaisessa löytämässäni lähteessä merkkien suunnittelusta on kunnia annettu tylsästi silloiselle Tie- ja vesirakennushallitukselle (TVH, nykyinen Liikennevirasto). Olavin Pakarisen omakustanne Tieopasteet kautta aikojen (Mikkeli, 2007) on paras löytämäni lähde suomalaisista liikennemerkeistä, vaikkei sekään suunnittelijoita merkkien takaa paljasta. Paavoämpetäjämäisellä ärrällä varustettua karvasta pettymystäni tosin laannutti hieman se, että Pakarisen teoksessa on paneuduttu mukavasti liikennemerkkien historiaan.

Vähän kuin etsimiäni suunnittelijoita sivuten, huomasin suomalaisten liikennemerkkien alkutaipaleesta sen, että meidän perän graafikoiden (vai olisiko TVH:n tapauksessa kyse insinööreistä diplomilla tai ilman) ei ole pitänyt - eikä oikeastaan kannattanut lähteä täysin puhtaalta pöydältä. Vuonna 1908 Pariisissa pidetyssä Tieväyläkongressissa eri maiden autojärjestöt sopivat, että yhteisesti käyttöön otetaan neljä merkkiä, jotka oli suunniteltu Espanjan Kuninkaallissa Automobiiliklubissa (Real Automovil Club de Espana). Suomessakin merkit otettiin asetuksella käyttöön vuonna 1922, mutta Pakarisen mukaan näiden merkkien käytöstä Suomen teillä ei ole löytynyt dokumentteja. On kuitenkin hauska huomata, kuinka samanlaisia merkit ovat nykyisten suomalaisten merkkien kanssa. Alempana kuvassa ylimmällä rivillä on vuonna 1908 vahvistetut espanjalaiset merkit, seuraavalla Suomen vuonna 1922 vahvistamat (muttei siis ilmeisesti käyttämät) merkit ja alimpana nykyään käytössä olevat serkukset. Kahden ylimmän rivin kuvat ovat Pakarisen kirjasta ja kolmas rivi Liikenneviraston nettisivuilta.

Voisi jopa leukailla, että monen metsäkulman puomilla varustetun tasoristeyksen, epätasaisen ja mutkaisen tienpätkän sekä yllättävän tienristeyksen tuntumasta löytyy hitunen Espanjaa! Tämä leukailu senkin uhalla, että sorrun jonkinlaiseen historiallis-graafiseen yksinkertaistukseen. Merkeistä radikaalisti muotoaan on muuttanut ainoastaan mutkista (joista ensimmäinen oikealle) varoittava merkki ja nykyisten merkkien yhteyden espanjalaisiin esi-isiin voi havaita siitäkin huolimatta, että itse merkkitaulun muoto, värit ja kilven heijastuvuusominaisuudet ovat täysin erilaisia.

Liikennemerkkien määrä kasvoi Suomessa hissukseen, mutta vuoteen 1957 tultaessa autojen määrä oli kasvanut jo niin suureksi, että kyseisenä vuonna merkkien määrää lisättiin jo huomattavasti. Myös Iso-Britanniassa elettiin 1950-luvulla aikaa, jolloin Jock Kinneir ja Margaret Calvert saivat tehtäväkseen suunnitella kasvaneen liikennemäärän vuoksi uusia liikennemerkkejä. James Mayn haastattelema Calvert kertoo Youtuben videolla hauskan anekdootin lapsista varoittavasta merkistä (alhaalla kuvassa vas.), jossa isosisko taluttaa pikkuveljeään. Omien sanojensa mukaan hän oli itse mallina kuvassa ja siinä näkyy myös hänen silloinen hius- ja mekkotyylinsä. Oikeanpuoleisessa kuvassa on vuonna 1957 käyttöönotettu ja vieläkin voimassa oleva suomalainen lapsista varoittava merkki, joka on hieman brittien merkkiä yksityiskohtaisempi ja lasten kulkusuunta on päinvastainen. On kuitenkin helppo huomata, mistä TVH on vaikutteensa ottanut.

Margaret Calvertia harmittaa hieman brittiläinen tietyömerkki (alempana kuvassa vas.), joka on hänen käsialaansa. Kuten James May sanoo videolla, vanha brittiläinen vitsi kuuluu, että liikennemerkissä on mies, joka taistelee sateenvarjonsa kanssa. Calvert kertookin jälkikäteen katuneensa, ettei piirtänyt miehen lapiolle itse lapio-osaa. Suomalainen, niin ikään vuonna 1957 käyttöönotettu merkki onkin sitten hyvin erilaisempi. Kuva-aiheesta ei voi erehtyä ja se onkin mielestäni hienoimpia liikennemerkkejä Suomessa. Suomalainen merkki on myös hyvin aikalaisen oloinen. Miehen asukokonaisuuteen näyttää kuuluvan vain pussihousut, sillä ylävartalo ja jalat vaikuttavat paljailta. Freudilaiset voisivat sanoa tähän jotain viekasta, mutta perustan ajatukseni lähinnä sille, ettei varsinkaan hihoista ole näkyvillä mitään merkkiä. Nykyään tietyömiehet eivät kai saa ohi ajavien naisautoilijoiden harmiksi tai onneksi (riippuen vartalon atleettisuudesta tai gotleettisuudesta) työskennellä Full Montyn hengessä. Jos työmaamerkki suunniteltaisiin tänään, saattaisi miehellä olla kypärä ja ehkäpä turvaliivikin olisi tyylitelty hänen yläruumiinsa peitoksi. Parempi kuitenkin noin. Merkissä olevan miehen voi miltei kuulla huutavan kesäauringossa suomalaisittain: “Kyllä minä vielä perkeleeni kesytän!” Routavaurio, kuokka ja Jussi!

Calvert kertoo kaiken suunnittelun lähtökohtana olleen sen, että merkit olisivat ajattomia. Ne eivät saisi näyttää vanhoilta viiden tai kymmenen vuoden päästä. Joskus pieni old skool -lähestymistapa on kuitenkin paikallaan. Esimerkiksi suomalaisessa merkissä, jossa varoitetaan puomittomasta tasoristeyksestä, on vanhanmallinen höyryveturi. Mutta miksi? Onhan bussikylttienkin linja-autoa virtaviivaistettu. Monet elämää jo hitusenkin nähneet muistavat varmasti lapsuudestaan bussikyltin, jossa linja-auto oli sellainen herttainen, pyöreillä lampuilla varustettu menijä. Olavi Pakarinen ilmaisee asian näin:

Vartioimattoman rautatien tasoristeyksen alkuperäinen höyryveturi on edelleenkin symbolina siksi, koska pienet lapsetkin hahmottavat kuvan juuri junan veturiksi. Lasten kuvakirjoissa ja leluissa tulee varmasti säilymään höyryveturit. Jos rautatien tasoristeysten varoitusmerkissä olisi dieselveturi tai Pendolino, varoittaisi se enemmän linja-autosta tai raitiovaunusta, kuin ehkä yli 200:n kilometrin [tunti-] nopeudella lähestyvästä junasta.

Tuosta höyryveturista on myös Pakarisen kirjassa hauska kertomus. 1960-luvun loppuun asti liikennemerkit valmistettiin tiemestaripiirien tukikohdissa käsin ja valmistajan nimike oli kirvesmiesmaalari. Savonlinnan tiemestaripiirin kirvesmiesmaalari Arvo Savolainen aloitti hommissaan 1940-luvun loppuvuosina:

Olin tehnyt muutaman vartioimattoman rautatien tasoristeyksen merkin ja vienyt ne Kallislahden suunnalle paikoilleen. Muutaman päivän perästä tiemestari Arvi Piispanen tuli luokseni ja sanoi: “Ottakaapas Silvennoispoika junasabluuna, mustaa maalia ja pensseli, niin mennään maalaamaan höyryvetureihin savut.” Silloin minäkin muistin, että veturien savut oli jääny maalaamatta.

Opastetaulut

1950-luvulla britit alkoivat tehtailla myös moottoriteitä. Kinneir ja Calvert olivat haastavan tilanteen edessä, sillä autokannan lisääntymisen lisäksi myös autojen nopeudet nousivat uusilla, leveämmillä baanoilla. Liikennemerkit ja varsinkin opasteet piti kyetä lukemaan nyt moottorietienopeudessa. Opastauluihin Kinneirin työryhmä valitsi pari erilaista kirjasintyyppiä ja he käyttivät niin kapitaaleja kuin pieniäkin kirjaimia. Jälkimmäisenä mainittuja erityisesti siksi, että Calvertin mukaan aivot kykenevät prosessoimaan osan informaatiosta tekstityypin perusteella, jolloin itse sanaa ei suuressa nopeudessa ole välttämätöntä lukea kokonaan. Suunnittelutyön tuloksena syntyivät vieläkin Iso-Britannian liikenteessä käytössä olevat kirjasimet Transport ja Motorway. Suomen opastauluissa on käytössä Tiehallinnon kehittämä kirjasintyyppi, jonka juuret kantautuvat 1960-luvulle. Liikennemerkkien luettavuutta Tiehallinnon toimeksiantamana tutkinut Mikko Karhunen toteaa Opastusmerkkien luettavuus (Tiehallinto, 2005. pdf-tiedosto) -tutkimuksessaan seuraavaa:

Nykyinen Tiehallinnon tekstityyppi on luotu ennen ATK-suunnittelun aikaa ja sen soveltaminen nykyisissä suunnitteluohjelmissa ja yhä enemmän ATK:ta hyödyntävissä merkkien valmistusmenetelmissä on ollut työlästä. Monissa nykyisissä suunnitteluohjelmistoissa Tiehallinnon kirjasintyyppi on ohjelmallisesti kuvaobjekti, ei lainkaan tekstiobjekti. Mikään yleisesti käytössä oleva kaupallinen kirjasintyyppi ei vastaa Tiehallinnon tyyppiä.

Suomen pieneen liikenneverkkoon kirjasin sopii mielestäni erinomaisesti. Ainakaan itseäni ei haittaa se, että useimmissa opasteissa paikan nimi on kirjoitettu kapitaaleilla, sillä mahdottomasti informaatiota - joka pitäisi siis kyetä hahmottamaan isojen ja pienten kirjaimien avulla - sisältäviä opastauluja taitaa löytyä vain pääkaupunkiseutua ympäröiviltä kehäteiltä. Lukihäiriöiselle tilanne voi tietysti olla toinen. Kirjasin on myös skandinaavisen pelkistetty, samoin kuin suomalaisten liikennemerkkien kuvatkin. Tuntuu kuitenkin hankalalta, että liikennemerkkien kirjasinta ei ole siirretty tekstiobjektiksi. Joka kerta kirjaimia alusta asti välistäessä repisin ehkäpä jonkin verran hiuksia ja mököttäisin usein työpisteelläni. Edes suomalaisissa rekisterikilvissä käytetty kirjasin ei ole tekstiobjekti. Kilvissä paistatteleva kirjasin juontaa juurensa vuoteen 1917, jolloin kilpiä ryhdyttiin valmistamaan Helsingin vankilassa. Kilvissä käytettävä tekstityyppi on tosin vuosien saatossa kokenut monia muodonmuutoksia, mutta digitaaliseen muotoon sitäkään ei ole saatettu: Merkit siirtyvät edelleen kilpiin mekaanisesti muottien avulla. Noh, jos kerran hienostelulle ei ole tarvetta, on turha kai sitä sitten keinotekoisesti luodakaan. Rekisterikilven kirjasinta koskeviin kysymyksiini vastasi muuten Ajoneuvojen rekisteröintiyksiköstä ystävällisesti Minna Huovinen. Kiitos hänelle!

HBO:lla sai hiljattain ensi-iltansa kynämiesten Tom Hanksin ja Steven Spielbergin The Pacific, Tyynen valtameren taisteluihin sijoittuva Band of Brothersin sisarminisarja. Suomessa sarjan nakkasi ensiksi näytille Canal+ ja Yle tuumaa näyttävänsä sen loppuvuodesta 2010. Ensikokemukseni sarjasta noudattavat samaa kaavaa kuin kaveripiirissä ja netissä keskusteluissa on noussut esiin: välillä harmittaa, ettei tuutista tule uutta Bandia velikultine laskuvarjojääkäreineen. The Pacificia jälkipuidessa tosin tajuaa sen, että sarjassa seurattava, Tyynellämerellä taistellut merijalkaväen joukkio ei ollut tiiviisti yhteenliitetty Hackman Kovanaama -erikoisryhmä, eikä vastuskaan noudatellut samaa kulttuurista koodistoa kuin Euroopassa amerikkalaisista(kin) mittaa ottaneet saksalaiset. Eri sota, eri miehet, eri kuvaus. Onneksi jotain samaa näiden kahden sarjan väliltä löytyy. Graafinen ilme on tarkkaan harkittua ja varsinkin The Pacificissa oikeinkin mannaa estetiikkareseptoreille.

Sarjan hiilillä ja lyijykynillä toteutetun alkutunnuksen on tehnyt Imaginary Forces -pensselipajalla työskennellyt, sittemmin muita tuulia haistelemaan lähtenyt Art Director Steve Fuller kumppaneineen. Fuller muistelee Vimeon The Pacificin alkutunnuksen videosivulla piirtäneensä yhteensä 33 eri hiilipiirrosta keikkaa varten. Kunnioitettavasti kädet mustina näpertänyt Fuller toteaa Youtuben fanipalautteessa piirustelleensa paljon College-aikoina, muttei juurikaan sen jälkeen. Hän on joko vaatimaton tai hiilet ovat tekniikkana kuin unohtumattomaksi taidoksi tituleerattu polkupyörällä ajo. Sen verran näppärän näköisiä Fullerin kuvat ovat. Tekniikan mieleenpalauttamisen lisäksi alkutunnuksen rakenne asetti piirroksille omat vaatimuksensa. Hiilityöt sulautuvat liikkuvaan kuvaan, joten vaaditun tarkkuuden vuoksi Fullerin piti luonnostella ensin tuotantoyhtiön toimittamasta materiaalista voipaperi-tyylillä ääriviivat ja tehdä viimeistelyt varjostuksineen vasta sen jälkeen. Kuten nykyään on tapana, myös alkutunnus kilpailutettiin. Fullerin maanläheinen lähestymistapa kuitenkin osui, kuten seuraavista kuvakaappauksista huomaa, siihen kuuluisaan nappiin.

Hiilenmustan, seepian, raakapaperin valkoisen ja sinne tänne ripoteltujen tomaatinpunaisten väripiskojen sävyttämää alkua maustaa elokuvasäveltäjä Hans Zimmerin (soundtrack Spotifyssa) jousitettu musiikki. Kappaleen huomaa tutuksi osastoksi sotaelokuville varatun aivolohkon välityksellä, mutta jonka ymmärtää sopivan värimääritykseltään kymmenen korttelin päästä Sesamtiestä sijaitsevan produktion maisemiin. Typografia toimii myös ilman moitteita. Henkilöiden nimissä näkyvä monospace-fontti passaa hyvin selittävän serif-fontin kanssa. Varma, sotapeleistä ja -elokuvista tuttu valinta sekin, mutta toimii peukut pystyttävästi. Pieleenkin olisi voinut mennä jonkinlaisella röpelöisellä konekirjoituskirjasimella, joka on nähty jo monessa kahakkapätkässä.

Tunnarista tupsahti mieleen myös Dire Straitsin vuonna 1985 levyttämän, sanomaltaan pasifistisen Brothers in Armsin videon lyijykynällä piirretyt osuudet. Aika hyvä osoitus siitä, että työntämällä hommissa kädet syvälle multaan tulos voi näyttää hyvältä vielä 25 vuoden jälkeenkin. En yhtään epäile Fullerin tuotoksenkaan ajan hampaissa vinkuvan. The Pacificin Ylen ensi-iltaa odotellessa voi muuten ihailla Fullerin toista alkutunnariohjausta Nelosella jatkuvassa, läpityylikkäässä Mad Men -sarjassa.

Ranska, tuo tyylikkäiden ihmisten maa. Nyt ei puhuta pelkästään Chanelin räteistä, senttejä kellaritomua päälleen keränneistä vuosikertaviineistä tai käyttövarmuuden kustannuksella oikean chicin saavuttamiseksi tyylitellyistä Citroën-henkilöautoista. Ehei, BBC uutisoi, että Pariisissa ryöstettiin vasta Credit Lyonnais’n pankki tavalla, joka on lähempänä pankkikonnien elokuva- kuin reaalitodellisuutta. Lyhyesti ilmaistuna konnat tunneloivat kellarin kautta talletuslokeroholviin kuin Tom Hanksin konnagalleria The Ladykillersin uudelleenlämmittelyssä. Tämänkaltaisista puhteista syntyy tietysti jonkin verran melua, mutta pankki sattui olemaan teon aikoihin muutenkin remontissa. Luulen pitkäkyntisten laskeneen tämän varaan louhinnan äänet. Pieni kolo komeassa on poistuminen, jonka yhteydessä varkaat tuikkasivat tallelokeroholvin tuleen peittääkseen jälkensä. Noh, silloin eivät vielä poliisit käyttäneet kovin hanakasti DNA-kartoitusta, kun Frank, Dino ja Sammy tyhjensivät kasinoa Ocean’s Elevenissa ja luikahtivat tyylillä pakoon.

Lapset, rikos on väärin. Tallelokeroissa saattoi olla pariisilaisen mummon eläkesäästöt tai leipurin arvokas krutonkiresepti. Ryöstäjien sitoma vartija pääsi pakenemaan tulipalolta, mutta huonomminkin olisi voinut käydä. Jotain kiehtovaa antisankareissa on silti ollut maailman sivu. Wikipedian lista heist-elokuvistakin on melko vaikuttava ja kertoo siitä, että ihmiset haluavat kuulla näistä turrikoista. Reaalipersoona toki paheksuu rötöstelyä, mutta elokuvien juonikuvioista innoituksensa saava, sisäinen Thomas Crown näkee päiväunissa itsensä  monimutkaisen keikan jälkeen Rivieran rantabaarissa iskemässä cocktail-lasin takaa silmää tiskillä notkuville tytöille. Harvoin pankkiryöstäjistä edes onkaan antisankareiksi. Jyväskylässä jalkajousella keikan suorittanut transvestiitti oli enemmänkin hämmentävä.

Päiväunelmointiin voi liittyä myös heist-elokuvista tuttu musiikki, joka on usein hienovaraista, salamyhkäisyydellä maustettua ja veijarimaisen rytmikästä. Brian Gossett on koonnut blogiinsa aivan käsittämättömän monta heist-musiikkilevyä, jotka hän on jaotellut perinteisten ryöstöelokuvakaupunkien ja -ohjaajien mukaan. Score-musiikki sopii mainiosti vaikkapa illanistujaisiin, joissa sanoista ei tarvitse saada selvää ja loppuillasta selvää ei saisi halutessaankaan. Jotten jäisi pekkaa pahemmaksi, heitän myös itse muutaman kappaleen, jotka saattaisivat sopia heist-pätkään tai niihin Rivieralle sijoittuviin päiväuniin:

Piero Umiliani - Sequenze Ritmiche (La Legge dei Gangsters, 1969)

Pääarkkitehtien pupilleissa voisi vaikka vannoa kiiluvan dollarien kuvat, kun he värväävät montaasissa kokoon sekalaista seurakuntaa. Porukkaa täytyy värvätä hämäriltä biljardisaleilta aina kassakaappiekspertistä hälytyksen katkaisevaan konnaan.

Rolf Kühn - Playmate (The In-Kraut vol. 3, 2008)

Joukkoon liittyy myös mystinen nainen, jota keikkakuski alkaa epäillä soluttautuneeksi poliisiksi. Onko nainen sinivuokko vai pelkästään polvet notkauttavan kaunis?

Gallon Drunk - The Amsterdam Run (From the Heart of Town, 1993)

Urheiluauto kiitää läpi pajautuspitäjän ja syöksyy läpi tulppaanikojuista. Puskuriin hönkii koko Amsterdamin poliisivoimat, sillä tapaamispaikkaan täytyy päästä vaikka juosten!

Thievery Corporation - Retaliation Suite (Radio Retaliation, 2008)

Nainen on osoittautunut virkavallan edustajaksi. Rivieralle asti ennättänyt joukon johtaja pääsee kuitenkin luikahtamaan pakoon, sillä nainen on harhauttanut johtajan jäljillä olleen poliisimestarin. Myöhemmin rantahotellin altaalla nainen ja joukkion charmantti liiterileuka kohtaavat.

Kevytrunkoisen blogin kokkaan heitetään nyt repullinen rantakiviä, mutta eräs uutinen kirvoitti eilen muutaman ajatuksen. Menköön siis tämän kerran.

Sunnuntaina 28. maaliskuuta Ylen radiouutisissa kerrottiin, että Espanjassa on noussut keskustelu härkätaisteluiden kieltämisestä. Lajin vastustajia ja kannattajia löytyy kuulemma niin maan vasemmistosta kuin oikeistosta, mutta kuningas Juan Carlos on asettunut tukemaan lajia, koska hän näkee sen vahvasti osana Espanjan kulttuuria. Uutisissa todettiin, ettei Espanjassa ole samanlaisella volyymillä mielipiteitä asiasta ennen vaihdettu. Wikipedian härkätaisteluartikkelissa käytetty Helsingin Sanomien lähde tiesi tosin kertoa, että vuonna 2006 Espanjan hallitus kielsi härkien teurastamisen taistelun päätteeksi paikan päällä ja määräsi sen tapahtuvan teurastamossa. Teurastusasia näytti kohottaneen kulmakarvoja ja puhe kieltämisestä varmasti nostaa niitä entisestään.

Suomessa väitellään juuri nyt turkistarhauksesta. Jos Espanjassa härkätaisteluita kannattavat vetoavat kulttuuriperintöön ja taisteluhärän säilymiseen lajina, Suomessa tarhauksen kannattajat vetoavat turkistarhaukseen elinkeinona. Eräänä allekirjoittaneelle täysin uutena kannatusargumenttina näyttää olevan myös se, että turkista tituleerataan kannattajien keskuudessa ilmeisesti hiilijalanjäljeltään ekologiseksi tekstiiliksi.

Mikä sitten yhdistää Espanjaa ja Suomea näissä kahdessa asiassa? Eläimiin liittyvien eettisten kysymysten lisäksi keskusteluun osallistuvat voivat valita paikkansa molempien maiden yhteiskunnissa. Koillis-Espanjan itsehallintoalue Katalonia on osannut politisoida keskustelun niin, että he eivät tarvitse härkätaistelua lajina, koska se on espanjalainen. Ylen radiouutisten mukaan laji (tai pitäisikö puhua espanjalaisten näkökulmasta taidemuodosta) onkin kielletty Kataloniassa näistä poliittisista, eettisiltä arvoiltaan toissijaisista syistä. Katalonia määrittää asemansa Espanjaan härkätaistelun avulla.  Se voi myös tarvittaessa ilmoittaa rinta kaarella, että se ei osallistu lajin/taidemuodon julmuuksiin. Täällä pohjan perukoilla voin kuulua näennäisesti turkistarhausta vastustavien lohkoon, koska en turkiksia tai niistä tehtyjä somisteita osta. Täälläkin rinta voi pörhistyä, kunhan kukaan ei tajua kysyä syytä turkittomuuteen.

En pukeudu turkiksiin siksi, että ovat kalliita (vaikka minulla rahaa olisikin, en turkiksia ostaisi), vaan koska ne ovat mauttoman näköisiä. Itse asiassa mikä tahansa överisti kantajansa sosiaalisesta asemasta kertova vaatekappale on mauton. Olen kuluttajavalinnoiltani ihminen, joka voisi kuulua tarhausta vastustavien blokkiin. Kuluttajavalintani ovat mikropolitiikkaa, sitä vähäistä yhteiskunnallista vaikuttamismahdollisuutta vaaleissa äänestämisen, puolue- tai kansalaisjärjestötoiminnan lisäksi. Olen yhden miehen itsehallintoalue ja voin myös tarvittaessa näyttäytyä eettisenä olentona, jos en paljasta todellisia tarkoitusperiäni.

Eläinrääkkäys on kuvottavaa, mutta kapeakatseisuus ihmisten suhteen ei ole sen parempaa. Minä en tiedä, kuinka turkistarhaajien siirtymisen johonkin muuhun elinkeinoon voisi toteuttaa. Luulen kuitenkin, että vuosia ammatistaan tietotaitoa keränneistä tarhaajista tulisi toiseen ammattiin valtion pakottamina yhteiskunnan vihaajia. Härkätaistelijat ovat Espanjassa julkkiksia ja voivat halutessaan vaikka esiintyä hidastettuna Madonnan videolla. Lajin lopetus voisi lisäksi tehdä jäljelle jääneistä kulttuurin legendoja. He olisivat reliikkejä ajasta, jolloin espanjalainen identiteetti vielä kukoisti. Tällä statuksella he voisivat myydä vaikkapa voileipägrillejä ostoskanavalla. Mutta kuinka kävisi turkistarhaajan metsäkulmalla?

Olen munaton, kun en suostu menemään kumpaankaan leiriin: En tarhausta vastustaviin tai sitä puolustaviin. Nakotan vain leirien porteille johtavassa teiden risteyksessä ilman turkkia. Kaikessa munattomuudessa olen kuitenkin yksi niistä, joka ei tule koskaan ostamaan turkkia, koska se on mauton. Viittoilisinkin tarhauksen vastustajia kääntämään katseita yhä enemmän muodin määrittäjiin, jotka eivät pidä turkiksia mauttomina. Perjantaina 26.3. pidetyssä Turkistuottajien huutokaupassa oli ennätysmäinen myynti ja yhdeksi syyksi hyvään tulokseen Turkistuottajien toimitusjohtaja Pertti Fallenius kertoi turkisten vahvan aseman muodissa. Kuluttajana jokainen voi omista lähtökohdistaan boikotoida turkiksia käyttäviä vaatealan yrityksiä. Luulen turkistarhoista pidettävän kiinni niin kauan kuin turkiksista asusteita valmistavat trendsetterit keksivät sanoa niitä muodikkaiksi. Alan luonnollinen, pidemmän aikavälin näivettyminen olisi mielestäni paras kompromissi. Metsäkulmallakaan ei välttämättä niin vituttaisi, jos alaa ei määrättäisi vaihtamaan heti. Mutta kuten sanoin, en tiedä kuinka transition voisi parhaiten toteuttaa. Kuluttajavalinnoilla sen voisi kuitenkin sysätä liikkeelle.

Hyvää vuorokaudenaikaa, ihmiset. Tämä on ensimmäinen elonmerkki blogissa, joka käsittelee pääosin musisointia, mutta myös kaikkea muuta populaarikulttuurissa kulmia nostattavaa. Tänne eksyneenä luultavasti tiedätkin jo minkälainen koijari blogin takana nurkalla nojailee seinään ja polttelee filtteriin asti norttia. Sanon olevani piirustelusta ja kaikenkattavasti raakalautakulttuurin eri osa-alueista kiinnostunut oululainen mies, jos emme ole tuolla jossain jo kohdanneet. Niille, joita en tunne sanon lisäksi, että minulla on six-pack, loma-osake Malediveilla ja saumoistaan ratkeileva osakesalkku. Kohdatuille sanon, että älkää naurako.

Ylempänä olevassa kuvassa on still elokuvasta La Dolce Vita. En ole koskaan päässyt Anita Ekbergin suihkulähdekohtausta pidemmälle, joten en voi aloittaa varsinaista sisältöä puhumalla Fellinistä. Pahus sentään. Sen sijaan voisin plärätä kuvitteellisesta levyarkistosta muutaman hyvän kappaleen musiikkia (Epäkäyttäjäystävällisesti kuuntelu vaatii Spotifyn). La Dolce Vita päätyi teatteriin vuonna 1960 ja tätä aasinsiltaa kierimällä päästään kyseisen vuosikymmenen musiikkiin.

Roy Orbison - Shahdaroba (In Dreams, 1963)

Televisiosarjaa Mad Men seuranneet tietävät, että kolmas tuotantokausi päättyi varsin kutkuttavasti ja lopussa soi haikeasti Shahdaroba. Musiikkilehti Rolling Stone valitsi aikoinaan In Dreams -levyltä 500 parhaaksi katsomansa kappaleen joukkoon levyn nimikkokappaleen, mutta Shahdaroba ei paljon sivussa kalpene. Jos Orbisonin tuotannosta on jäänyt mieleen vain Pretty Womanin kaksitahtimopon rytmit, on vähintään elähdyttävää huomata miehen kykenevän tällaisiin haikeisiin balladeihin.

The Trashmen - A-Bone (Tube City!: The Best of The Trashmen, 1992)

Yhdysvaltojen länsirannikon 60-luvun nuorisokulttuuriin kuului twistaus rannalla, tajuttoman pitkät surffilaudat ja bensiiniä ahnaasti lotkottavat viilupuukylkiset amerikanraudat.  Näin ainakin, jos uskomme valkoisen keskiluokan Hollywood-kuvastoa tuolta ajalta. Roskamiehet ovat tunnetuimpia Surfin’ Bird -hitistään, joka taas myöhemmän kuvaston mukaan soi kaikissa Vietnam-helikopteristien sterkkareissa. The Trashmen ei ole kuitenkaan yhden hitin ihme, kuten Tube City! -kokoelmalta poimittu A-Bone osoittaa. Kappaleen nimi viitannee Fordin A-Modelista (valm. vuosina 1927-1931) riisuttuun hot rodiin.

Well she’s stroked and bored and shaved so neat
and sittin’ right next to my bucket seat

No, ainakin joku ylimääräisestä sheivattu on mukana völjyssä. The Trashmenillä on myös kappale My Woodie, mutta ei mennä siihen.

Muddy Waters - Got My Mojo Workin’ (1957)

Tähän kappaleeseen ei Spotifyt riitä. Sen verran mukavasti pojilla jalat taputtaa tatamia ja herra Watersin “tässä nyt pikkasen luritellaan” -ilme nostattaa poskipäitä hymyyn, että videoltahan tämä pitää näyttää. Kyseisen, vuonna 1957 Watersin levyttämän kappaleen esitys on alkuspiikissä höpisevän äijän mukaan vuodelta 1966, joten se sopinee aloittamaani teemaan.

Huh! Mojo toimii ja nostan käden lippaan. Seuraavaan kertaan!